sunnuntaina, maaliskuuta 16, 2008

Haluan olla nainen Tarantinon elokuvissa. Laiha, kurvikas supernainen. Naiseuden täydellinen muodostuma. Upea kissa cat suit:issa. Hulmuavahiuksinen nainen joka näyttää heti herätessään tyrmäävän kauniilta.


Minulla on viha-rakkaus -suhde ulkomuotooni. En osaa katsoa ulkonäköäni 'ulkopuolelta.'
On päiviä, joina tunnen itseni paljon keskivertonaista kauniimmaksi.
Joinakin päivinä taas tuntuu, että jokainen ohikulkeva ihminen on jollain tavalla sievemmän ja kiinnostavamman näköinen.

En voi katsoa itsestäni otettuja valokuvia. Kaikissa niissä näytän jotenkin väärältä - mietin päässäni, etteihän minun tuolta pitäisi näyttää!

Osaksi syy voi olla siinä, että menen aivan lukkoon, jos joku kaivaa kameran esiin. Pakoilen poseeraamista ja kuviin joutumista viimeiseen asti. En nimittäin osaa poseerata ja suoraansanottuna se voi pilata koko iltani jos satun näyttämään jossain kuvassa rumalta tai lihavalta.

Käytän kauneudenhoitoon liikaa aikaa ja rahaa. Käytän vain chanelin kosmetiikkaa ja urheilen pelkästään näyttääkseni hyvältä. Joojoo, luustolle hyvä juttu ja sydän- ja verisuonitaudit saa kyytiä, kolesteroli pystyy alhaalla.. Rehellisyyden nimissä juoksen läskejä pakoon.


Haluan olla supernainen, mutta peilistä tuijottaa ainoastaan lyhytjalkainen tyttö, jonka lantio on liian leveä.


Kadehdin naisia jotka kulkevat ilman meikkiä, homssuisena. Sellaisia jotka hymyilevät vaikka paita olisi vähän liian kireä ja paljastaisi vatsamakkarat. He näyttävät kauniilta - oikeasti. Ja he ovat kauniita koska ovat sinut ulkomuotonsa kanssa eivätkä pohdi liikaa ulkomuotoaan.

Miksen itse siis voi tyytyä vähempään? Odotan päivää, jona katson itsestäni otettua valokuvaa ja voin todeta näyttäväni juuri sopivalta. Siihen asti juoksen verenmaku suussa, kuivaharjaan ja levitän ruskettavaa kosteusvoidetta. Föönään, puunaan ja puleeraan.

keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008

Auts auts auts.
Sattuu.

Mieshuolia - mitäpä muutakaan!
Viimeaikainen kuuma suhteeni suklaasilmäisen mallipojan kanssa on tullut tiensä päähän. Tai oliko se edes suhde? Ehkä ei, mutta kummallista peliä. Vuoroin kylässä. Flirttailevia tekstiviestejä. Oltiin vaikkei oltukaan ja vaikka mallipoika tapaili kokoajan toista henkilöä.

Vakuuttelin itselleni, että koko homma oli pelkkää pelailua enkä edes halunnut mitään vakavaa. Mutta kuitenkin, eilen törmätessäni mallipoikaan hänen ollessaan treffeillä toisen tytön kanssa - joo eihän se kivaa ollut.

Tänään tuntui kumman hyvältä poistaa mallipojan numero ja tekstiviestit kännykästä.


Onneksi lähden lähiaikoina matkoille, joten tyyppiin törmääminen on mahdotonta. Ehkä se unohtuu. Ehkä en ajattele sitä enää. Mallipoika lakkaa olemasta. Pian kiitos !!

sunnuntaina, huhtikuuta 29, 2007

Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakaantuneen vatsansa, jolta sängynpeite oli valumaisillaan alas.
- Franz Kafka : Muodonmuutos

Heipä hei lukijani ja hauskaa vappua. Tämänkertainen otteeni oli Kafkaa, novellikokoelmasta Nälkätaiteilija. Olen yrittänyt lukea 'laadukasta' kirjallisuutta nyt kevätiltaisin, pääsykoeurakan päätteeksi.
Miksi juuri tämä? No aluksi halusin ottaa kyseisen näytteen vain, koska pidän siitä. Sitten kuitenkin inspiroiduin sen aiheesta.

Koristaudun - olen siis näkymätön?

Minusta vaikuttaa, että kauneus ja kaunistautuminen ovat asioita, joissa miehet ja naiset eivät kohtaa - eivätkä tule koskaan kohtaamaan?
Miksi on niin, että silloin kun lähtee baariin hetken mielijohteesta, hiukset likaisina ja juuri se paita päällä, joka ulkonäöstä ei ole aivan vakuuttunut onkin yhtäkkiä kiinnostava ja ulkoisesti miellyttävät ja kiinnostavat miehet kaivautuvat esiin koloistaan?
Ja kun taas on viimeisen päälle laittautunut, ei kohtaa juurikaan ketään. Viimeisen päälle laittautumisella en nyt tarkoita että naama on täynnä glitteriä ja paita paljastaa enemmän kuin tarpeeksi.

On toki ymmärrettävää - 'liian kaunis' nainen voi olla pelottava ja ylpeän näköinen. Arkisemman näköistä on helpompi lähestyä, mikä on varsin luonnollista, ottaen huomioon epävarmuutemme itsemme ja ulkoisen habituksemme suhteen - samahan kokee itsekin.

Mutta kuitenkin. On se niin väärin!

Haluan molemmat! Miksen voi olla yhtä aikaa haluttu ja tuntea itseni kauniikisi? En tarkoita, ettenkö saisi huomiota laittautuneena, mutta silloin tilanne jää lähinnä katseiden vaihdon tasolle.

Ja taas tuossa taannoin, ollessani baarissa kalpeana ja laittautumattomana hetken mielijohteesta, väittelin hyvännäköisen pojan kanssa pitkään siitä miksen lähde tanssimaan, hänen repiessä kättäni. Ja hän ei ollut edes humalassa!
Mieleni valtasi epäusko - oliko tämä nyt joku kaveripiirin vitsi?

Jäin miettimään asiaa. Mikäli en olisi ollut juuri lähtemässä pois olisin ehdottomasti lähtenyt tanssimaan hänen kanssaan. Minulle tuollaiset miehet ovat pisara meressä. Baarissa kohtaamani miehet ovat yleensä joko liian humalassa tai liian päällekäyviä - ei se, että tanssin 'sensuellisti' tarkoita, että tuntemattomilla on oikeus koskea minuun.

En etsi baarista yhden illan juttuja. En laittaudu päästäkseni jonkun petiin. Elän kai naiiveissa ja ruusuisissa kuvitelmissa siitä, että löytäisin jotain muuta - Kenties kahviseuraa tai juttelemista baarissa ilman että toisen kädet vaeltavat jossain alhaalla.
En kuitenkaan kuvittele löytäväni baareista tosi rakkautta tai elämänkumppania.

Mutta silti, eivätkai kaikki etsi seuraa vain yhdeksi illaksi?

Toivottavasti.

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Ulkona / pitkiä öitä ulkona / jaksatko odottaa minua / minua?
Regina

Hui! Havahduin! Yksi tilaaja kadonnut - kuusi on sellainen lukijamäärä, ettei siitä ole varaa juuri karsia! Ei, en ole unohtanut blogiani, tai teitä, ihanaiset lukijani. Olen vain ollut kovin kiireinen. Huono selitys - tiedän, mutta pääsykoeluvun ja valmennuskurssin väliin ei jää paljon tilaa, niin paljon kuin mielisinkin tänne kirjoittaa.

Noniin. Kevät on vihdoin täällä! Olen hössöttänyt siitä joulukuun lopusta lähtien ja nyt hengitän kevättä sisuksiini. Rakastan kevät-Helsinkiä. Kuten ehkä joku muistaa, olen jo aikaisemmin puhunut rakastamastani syys-Helsingistä. Noh, myönnettäköön - rakastan Helsinkiä, vuodenajasta riippumatta.
Sitä jotenkin karua ja rujoa romantiikkaa mitä Helsinki huokuu. Hieman epäsiistejä vanhoja katuja, maalin lohkeilua Pietarinkadulla ja valon iskeytymistä asvalttiin oikeassa kulmassa.

Olisi hauska kuulla, mitä lukijoideni kevääseen kuuluu? Täytyy kylläkin sanoa, että tämä kevät on poikkeuksellinen elämässäni; ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet. En ehdi tehdä kaikkea sellaista, mitä haluaisin toteuttaa. Tosin olen löytänyt uudelleen (sattumoisin) Helsingin yliopiston kirjaston! Käykääpä tutustumassa lukusaliin, siellä on niin kaunista, että tahtoisi ihailla sen estetiikkaa pääsykoekirjojen tutkiskelun sijaan.

Kevätiltaisin pidän parvekkeen oven auki ja kuuntelen linnunlaulua. Illat ovat kuulaan pehmeitä ja vielä hieman viileitä. Kuuntelen Reginaa ja juon japanilaista teetä. Ja mikäs sen mukavampaa kuin pyöräillä Helsinki-pyörillä keskustassa illan pimetessä (kunhan ilmat tästä lämpenevät). Piknik Kaivopuistossa. Ballerinat jalassa Esplanadilla. Ensimmäinen lämmin päivä. Ensimmäiset purjehdusretket.

Päivät lämpenevät ja mieli kevenee. Tekee mieli uusia vaatteita. Haluan hyville keikoille. Haluan istua ystävien kanssa kalliolaisessa baarissa ja juoda sangriaa. Huuhtoa katupölyt viemäriin.

lauantaina, helmikuuta 03, 2007

Loppu on hiljaisuutta
-Hamlet

Niin. Kuten jo alkutekstistä voi ehkä päätellä, ajattelin tänään pureutua hieman vakavampaan asiaan. En ajatellut nyt puhua ICS-pöydistä tai Kelly-laukuista. Ajattelin puhua kuolemasta -itsemurhasta, tarkemmin sanottuna.

Sattui nimittäin niin, että eräs minulle läheisen ihmisen läheinen henkilö ajautui itsemurhaan. Se oli kaksi viikkoa sitten. Poismenneen läheiset löysivät hänet ulkoa roikkumasta. Kammottava tapa jättää tämä maailma - eikä suinkaan eniten poismenneelle itselleen. Itsemurha jättää varmasti ikuiset, viiltävät jäljet läheisiin ja niihin, jotka joutuvat löytämään kuolleen ruumiin.

En tuomitse itsemurhaa. Mielestäni on väärin tuomita ihminen, joka on sellaisessa mielentilassa, että tämän elämän lopettaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta. Jos ei itse ole koskaan kokenut sellaista tilannetta, kuinka voi tuomita? Minä en vain pysty kuvittelemaan millainen elämäntilanne voi olla ihmisellä, joka ei näe muuta ratkaisua kuin kuoleman - ennenkaikkea, millaisessa tilanteessa on ihminen, joka kokee pystyvänsä toteuttamaan kammottavan suunnitelmansa - ostamaan köyttä ja sitomaan solmun?

Kuullessani tästä kamalasta uutisesta, minulle oli vaikeinta löytää sanoja. Tuntuu niin laimealta sanoa "otan osaa". Ne ovat vain sanoja ja vaikka kuinka olisi surullinen kuolleen ja hänen omaistensa puolesta, miten sanat auttavat sellaista, joka on juuri menettänyt elämänsä tärkeimmän ihmisen? Mitä sanoa, mitä kysyä, miten toimia?

Itsemurha on tabu. Siihen on aina liittynyt syntisyys ja häpeä. Valitettavasti huonot käsitykset ovat voimassa vielä 2000-luvullakin. En nyt tarkoita tällä, että itsemurha on ok, tai että se olisi vain vaihtoehto muiden joukossa. Väärin itsemurhan tabuistaminen on jäljellejäävien kannalta. Itsemurhan tuomitseminen ei helpota omaisia pohjattoman surunsa keskellä.

Suomessa tapahtuu vuosittain noin 1100 itsemurhaa. Se tarkoittaa, että keskimäärin kolme ihmistä päätyy tähän kammottavaan ratkaisuun joka päivä. Meidän tulisi huolehtia enemmän läheisistämme. Huolehtia yksinäisistä ja kuunnella läheisten ongelmia - ehkä tämä helpottaisi osan itsemurhaa pohtivan elämää. En nyt kuitenkaan väitä, että syy olisi yksiselitteisesti läheisten ihmisten välinpitämättömyys tai niiden puute. Itsemurhaan ajaumisen syyt ovat varmasti moninaisemmat, ja aina edes rakastava ja huolehtiva perhe ei lievitä sisäistä tuskaa.

Kevät lähestyy, pidetään huolta läheisistämme!
Anteeksi lukijani - on kulunut taas kerran hävyttömän pitkä aika viimeisestä postauksestani. Vetoan kuitenkin kiireisiini - toden totta, abivuosi on työläs, eikä se helpota "varsinaisen koulun" loputtua, kun lukuloma alkaa. Päinvastoin, nythän vasta kiire alkaakin. Ja tämä kiire jatkuu juhannukseen asti.

Fiksuna tyttönä kuitenkin laskeskelin, että mikäli olen kiireinen keskikesään asti, ja jätän kirjoittamisen sillävälin, ei 25.6 minun kirjoituksillani ole enää kovin montaa lukijaa. Siispä yritän vähän tsempata tämän kirjoittamisen kanssa..

torstaina, joulukuuta 28, 2006

All I want for Christmas is you..

Nytkun lahjapaperit ovat sekajätteissä, portviinipullon pohja häämöttää ja cassatapallot ovat muisto vain, lienee syytä kertailla kuluneen joulun tapahtumia.

Mitä joulusta jäi sitten käteen? Ainakin se meni yhdessä hujauksessa - tuntuu kiitävän ohi vuosi vuodelta nopeammin. Olen jouluihminen - aloitan fiilistelyn jo lokakuun lopussa, mietin koristelua, kirjoitan kortteja, tutkin reseptejä, piirrän piparkakkutalon kaavoja. Joulutarjottavia valmistelimme pitkin joulua edeltävää viikkoa. Ja kun itse joulu saapui - se poistui yhtä nopeasti kuin tulikin.

Osaltaan kiireisyyteen vaikutti se, että aatonaatosta joulupäivään kotonamme vieraili päivällisvieraita joka päivä. Saatan mennä hieman liiallisuuksiin, mutta jouluun on sisällytettävä tietyt perinteiset asiat. Joustovaraa ei löydy - mitään oleellista ei voi karsia.

No, tunnelmallista siis oli, pyhät tuli vietettyä läheisten kanssa, perinteitä noudatettiin, käytiin hautausmaalla. Entäs ne lahjat sitten?

Ei se määrä, vaan se laatu, kuten kliseinen lausahdus kuuluu - mutta tässä asiassa pitää hyvin paikkansa. Nytkun kaikki perheenjäsenemme ovat aikuisia, en kannata yletöntä pakettimäärää, emme enää tarvitse söpöjä tuoksykynttilöitä, posliinitonttuja tai muuta 'ihan söpöä' mutta ah niin turhaa. Pienille lapsille on varmaankin pakettien määrä tärkeämpi kuin sisältö, mutta itse toivon mieluummin muutaman, laadukkaan ja hyvin valitun lahjan.

Mitä sitten paketeista paljastui? Kuten toivoinkin, ei yletöntä krääsäkasaa vaan laatua. Tapio Wirkkalan signeerattua taidelasia, pari laatukirjaa, Sisleyn kosmetiikkaa, Mauri Almarin pöytävalaisin, jokavuotinen isoäitini antama Marimekon yöpaita, hieman rahaa ja Iittalan Essence-lasisarjaa.
Itse käärin pakettiin Alessin keittiövälineistöä, erään palkitun ohjaajan elokuvakokoelman ja sukulaisille toivottuja ruokalahjoja.

Joulun tilinpäätöksenä voisin todeta sen olleen odotusten mukainen. Toki tunnelmasta voi nauttia vielä näin välipäivinäkin! Kaiken hössötyksen ja joulunlaiton jälkeen on hyvä syy rauhoittua oikeasti vielä tunnelmoimaan ennenkuin kuusi viedään pois pois pois.

Nyt vain suunnittelemaan Uuden Vuoden menua!

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

We love you Panton!

Kun Esplanadi kuhisi mustanaan tuimannäköisiä ihmisiä Anttilan lahjasäkit käsissään , poikkesin itse Artekiin.

Voi sitä estetiikkaa, sitä mielen euforiaa kun työntyy hyisestä viimasta sisälle sisustajan paratiisiin. Tässä kohtaa lienee syytä kertoa, että design-vaatteiden lisäksi rakastan myös design-huonekaluja. Erityisesti funkkista! Suunnittelijalla ei ole väliä, kunhan muoto miellyttää.

Kiertelin harmonisessa Artekissa ja hengitin designia kehkot täyteen. Kohtasin tuttuja; tankkituoli, Eamesin Lounge chair, Paimio.. Sitten törmäsin rakkaaseen ystävääni. Nurkassa, kaikessa hiljaisuudessa silittelin mustaa nahkaista Arne Jacobsenin Ägg-tuolia. Vaihdoimme kuulumisia. Olemme pitkään tuntenut vetoa toisiimme, kuulumme yhteen. Olisimme täydellinen pari.

Hintalapussa luki 7890 euroa. Se on liikaa -toistaiseksi. Olen aloittanut systemaattisen toiminnan Ägg-tuolin hankkimiseksi. Iskostan isäni päähän kuvan täydellisestä elämäntyylistä, kun Isamu Nogushin sohvapöydän ja avotakan välissä tulee asumaan rakkaimpani - vielä ennen Yo-juhlia. Ja isän tuntien, hän taipuu kyllä.

Me suomalaiset etenkin aliarvioimme sisustuksen merkityksen. Jotkut meistä jopa saattavat olla huippu tyylikkäitä ulkoiselta habitukseltaan, mutta koti kertoo jotain ihan muuta. Väistämättä koti, harrastukset, oma tyyli muodostavat oman elämäntyylimme - lifestylen. Samalla tavalla kuin vaatteiden perusteella ihmisen voi luonnehtia henkkamaukka-tyypiksi tai prada-persoonaksi, voi ihmisen luokitella ikean huonekalujen perusteella. Saatamme satsata vaatteisiin ja luulla sitten saavuttaneemme tietyn tyyppisen elämän, mutta ei! Sen saavuttaa vasta, kun koti on ihmisen habituksen tyylinen. Oli asuntona sitten opiskelijan sardiinipurkki tai loistolukaali Kaliforniassa.

En suinkaan nyt tarkoita että kaikkien olisi ostettava tuhansien eurojen pöytälamppuja, kirjoituspöytiä. Soisin vain ihmisten panostavan asunnon persoonallisuuteen - tarkoitti se sitten mielettömän kalliita design-esineitä tai kirpputorin elämäänähneitä tavaroita. Fakta on, että Ikeasta löytyy pirteitä pöytiä ja kivoja kippoja pikkurahalla, mutta kuinka yksilöllistä on se, että miljoonat ihmiset syövät päivittäin sinun ruokapöytäsi ääressä?

Ja meille designin ystäville lohduksi. Vaikka Helsinki onkin muodin saralla täysin jälkeenjäänyt paikka, on tyylikkääseen sisustamiseen kuitenkin mahdollisuus - ainakin jos on valmis panostamaan rahallisesti. Kävelkääpä vaikka kierros Design-kortteleissa : Zaza, Formverk, Alessi, Artek, Aero ja tietysti löytyy loistava, uuden sijainnin Ruoholahdesta löytänyt Skanno.

Itse siemailen tänä vuonna glögini jo aikaisemmin mainitun Nogushin Coffee Tablen ääressä, Henningsenin Snowball-valaisimen alla. Illan hämärtyessä sytytän huoneessani Verner Pantonin Panthella-valaisimet.

Who needs candels anymore when you can have designer-lightning instead?

Tyylikästä ja valoisaa joulua teille kaikille!