Pilvet taivaalla
liikkuvat hitaasti.
Lokki ja lentokone sekoittuvat silmissä.
Meillä on pitkä ilta edessä.
Sinä et jaksa enää leikkiä
ja minulla on kaikkea ikävä.

Yllä pieni makupala. Runo on Pentti Saarikosken kokoelmasta Alue, johon olen viimeaikoina tutustunut ja olen tullut siihen tulokseen, että Saarikoski on runoilija minun makuuni. Runon nimi on muuten Pilvet taivaalla, mikäli jotakuta enemmänkin kiinnostaa.

Sitten päivän aiheeseen - kaipaukseen, johon ylläoleva runokin liittyy. Alunperin minun piti lainata siitä vain kaksi viimeistä säettä, mutta tulin tulokseen, että kirjoitanpa samalla koko runon teille.

Syksyni on kulunut varsin kiireisissä merkeissä, paljon mukavia asioita on ehtinyt tapahtua, mutta taustalla on mieltäni kalvanut ikävä, kaipaus. Ajattelen päivittäin ystävääni, joka asuu väliaikaisesti Italiassa. Ilman häntä minulla on täällä Suomessa hieman tyhjä olo.

Niinkuin joku viisas aikoinaan sanoi: Täytyy mennä tarpeeksi kauas, jotta voisi nähdä lähelle. Tämän lauseen olen saanut ymmärtää tämän syksyn aikana moneen otteeseen. Läheisen ihmisen merkityksen tajuaa vasta sitten, kun hän on tavoittamattomissa. Joinain päivinä tuntuu että koko päivä on pelkkää ikävää. Haluaisin puhua ystäväni kanssa, mutten voi. Haluaisin istua hänen kanssaan loputtomia iltoja Engelissä kahvikupin ääressä ja puhua, puhua, puhua.

Toisina päivinä taas ajatukseni ovat täysin päinvastaisia. Mietin, mitä tapahtuu kun hän palaa. Onko hän enää samanlainen, olemmeko enää yhtä läheisiä - onko molemmilla läheisempiä ystäviä? Löydän itseni toteamasta, että katsotaan mitä tapahtuu, minun on oltava ajattelematta häntä niin paljon, ikäänkuin unohdettava hänet. Sitten nähdään, mitä vuosi on meille tehnyt, hän saa sen päättää. Seuraavana hetkenä kaipaus taas pudottaa minut maanpinnalle. Ajattelen kuinka lapsellinen olen ollessani mustasukkainen hänestä.

Syksyni on ollut myös taidetäytteinen. En tiedä, onko taide toiminut jonkinlaisena selviytymismekanismina, mutta olen ahminut runoutta ja kuunnellut hyvää musiikkia. Ensimmäisten lumihiutaleiden putoillessa löysin uudestaan Bo Kaspers Orchesterin. Kulutin levyn loppuun ennen mainiota Tavastia-keikkaa. Sen jälkeen olen löytänyt aivan uuden ihastuksen -amerikkalaisen bändin Azure Ray. Uskomattoman ihanaa musiikkia, jota haluaa kuulla aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Sytytän kynttilät, makaan sängylläni ja annan musiikin virrata.

Kohta on kuitenkin Joulu, mikä on aivan ihanaa! Vielä ihanampaa on se, että se vietetään läheisten seurassa perinteitä kunnioittaen

Oikein Lämpöisää ja Muistorikasta Joulua kaikille läheisten seurassa! Käykää haudoilla sytyttämässä kynttilöitä myös poisnukkuneiden läheisten muistoksi!

Anteeksi rakkaat lukijani! On kulunut hävyttömän pitkä aika siitä kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Suoraansanottuna olen kuvitellut, ettei Yhtään kukaan (siis nythän tällä onkin lisäkseni kaksi lukijaa..) lue blogiani ja olen kokenut ettei minun tarvitse omia ajatuksiani itselleni kirjoittaa. Eli anteeksi. Nyt ryhdistäydyn ja kirjoitan ahkerammin!

Une femme sans parfum est une femme sans avenir
- Coco Chanel

Syksy on täällä! Kumpa vain ilmat vielä viilenisivät, jotta pääsisin ulkoiluttamaan uusia Rizzon saappaitani ja Mulberryn laukkua!

Mutta siis, rakkaat lukijani (joita tosin viikossa kuuluu olevan alle kymmenen..) Puhun tänään syksystä, lempivuodenajastani.

Aikaisemmin syksy oli minulle tavattoman ahdistava. En voinut sietää päivien lyhenemistä, ilman kylmenemistä, luonnon kuolemista. Nykyään osaan nauttia syksystä juuri sellaisenaan. Tärkeä osa sen ihanuudesta johtuu juuri sen ahdistavuudesta. Syksyn tuoksut, värit ja ilman kuulaus - ei ole ihanampaa!

Olennaisena osana syksyyni kuuluu vanha Helsinki. Vanha Helsinki on minulle kokoelma tiettyjä paikkoja ympäri Etelä-Helsinkiä.
Yrjönkadun uimahalli, Orionin elokuvateatteri, Aleksanterinteatterin harjoitussalit, Ekbergin kahvila, Sinebrykoff ja tietyt putiikit Kaartinkaupungissa ja Punavuoressa.

Minun Helsinkiini - siis siihen Helsinkiin, jota todella rakastan - eivät kuulu kiiltävät kuntosalit, pintaliitobaarit, ketjukahvilat.. En voi tietenkään kieltää, ettenkö kävisi niissäkin säännöllisesti, mutta ihailemaani Helsinkiin kuuluu jotain vähän pitempiaikaista..

Orionissa olen viimeaikoina ihaillut erityisesti L. Bunuelin elokuvia - voi sitä estetiikkaa ja haastavuutta! Elokuvan jälkeen - joka tietysti katsotaan sunnuntaina Orionissa - on ihana kävellä Helsingin kaduilla kun ilta on pimennyt ja ikkunoissa palavat valot.

Syksyllä tietysti käytän erityisiä syysvaatteita ja syystuoksuani. Myös musiikki on olennainen tekijä. Viikonloppu-aamut ovat pyhitetty Beethovenin pianokonsertoille.

Kun omenat kypsyvät puissaan, sytytän iltaisin kynttilän ja istun huopaan käärittynä parvekkeellani teetä juoden. Syksy on saapunut!

Tu me manques.

Niin. Tärkeä ystäväni lähti opiskelijavaihtoon Italiaan muutama päivä sitten. Olin kentällä aamulla kello kuusi - pirteänä ja hyvillä mielin saattamassa häntä uusiin seikkailuihin. Olin päättänyt olla ihan rauhallinen ja iloisena heiluttaa hänelle lähtöporteilla. Sitten - ennen hänen siirtymistään turvaporttien toiselle puolelle.. Toiset halasivat häntä, ja kun minun vuoroni tuli - se vain tuli, yllättäen ja odottamatta. Halatessamme, tajusin että se olisi viimeinen kerta vuoteen kun tulen näkemään hänet. Itku tuli valtavana ryöppynä - yllätyin itsekin. Tuskin sain hyvää matkaa toivotettua.

Ystäväni ja minä olemme tavanneet lähes päivittäin yli kolmen vuoden ajan. Hän oli ikäänkuin 'arkiystäväni'. Sellainen, jota näkee jatkuvasti, ja jonka kanssa puhutaan kaikenlaisesta. Monet ystäväni kun ovat sellaisia, joita näkee harvemmin.

Olen miettinyt häntä paljon näiden päivien aikana. Yllättävän paljon. Kun hän on lähtenyt, olen tajunnut kuinka paljon hän merkitseekään elämässäni - ironista kyllä.

Kun on tottunut jonkun olevan aina tarvittaessa lähellä, miten käy kun hän ei enää olekaan?


3 päivää takana, 300 jäljellä

"A trente ans, une femme doit choisir entre son derrière et son visage."
- Coco Chanel

Luojan kiitos, itse en vielä ole kolmekymppinen!! Siteerasin taas suosikkidesigneriani, Madame Chanelia - ikuisen muodin ja tyylin luojaa. Mutta siirrymme päivän aiheeseen. Rupesin tänään Stockan kosmetiikkaosastolla pohtimaan ihmisten suhtautumista kauneuteen ja kosmetiikkaa.

Jos kuvittelee sitäkin rahamäärää, joka kosmetiikkateollisuudessa liikkuu, alkaa hirvittää. Luin jostain, että kosmetiikkateollisuuteen kulutettavalla rahalla voisi poistaa nälänhädän maailmasta. Tiukka valinta; oma meikkipussi vai ruokaa kaikille. Siinäpä pähkinä purtavaksi!

En ole koskaan ymmärtänyt niitä kosmetiikkahyllyn nurkassa olevia 300 euron ryppyvoideputeleita. Tuollaiset hinnat menevät naurettavuuksiin! Kuka kertoisi sen prosentuaalisen eron rypyissä ihmisellä joka käyttää 50 euron voidetta tai 300 euron voidetta. Taas toisaalta, kun katsahdan omankin kampauspöytäni rivissä olevia pulloja ja tuubeja - eli tuhansia euroja geelejä, kiiltoja ja tuoksuja, olenko itse parempi? Ihminen on heikko - ja moni nainen erityisesti kosmetiikalle.

Ystäväni käyttää meikkaukselle synonyymiä 'tulla ihmisen näköiseksi'. Onko vain meikattu nainen oikea nainen? Kuitenkin toisaalta, kutsumme päiviä jolloin ei ehdi meikata aamulla 'rumuuspäiviksi', olo on outo ja jotenkin alaston. Onko olemassa naisellista naista ilman kynsilakkaa, huulikiillettä ja ripsaria?

Kauneuden eteen on tehtävä töitä. Ei tarvitse olla Chanel (kts. siteeraus) tietääkseen sen. Jo pikkutytöt oppivat sen itkiessään hiertävissä juhlakengissä - kauneuden vuoksi on kärsittävä. En tiedä ketään, joka erityisesti nauttici 15 cm:n koroilla kävelemisestä. Kuitenkin sesonki toisensa jälkeen löydämme itsemme kenkäosastolta sovittelemasta mitä ihanimpia uusia Manoloita ja Louboutineja.

Nälänhädän ratkaisun on odotettava - kyllä jokainen nainen on meikkipussinsa ansainnut!

Olen ahertanut tänään - saldona 300 neliötä siivottua tilaa ja tiramisu! Vieraamme Kanadasta saapuvat tänään, ja lupasin äidilleni -kunnollista rahallista korvausta vastaan, tietenkin - auttaa vähän siivoamaan, kun hän itse ei ehdi. Näillä rahoilla voisin ehkä helliä itseäni sitten kasvohoidolla..

Kaikille kerrottakoon, että minulla oli eilen ehkä maailman kamalin baarikierros. Lähdin ajatuksella etttä tiistai on toivoa täynnä. No, keskusta oli täynnä yöelämää ja -seuraa etsiviä ihmisiä. Jonotimme kahteen kertaan ravintola Baarikärpäseen, mutta luovuimme molemmilla kerroilla, sillä jono oli liian pitkä ja humala laskusuuntainen. Näiden kahden kerran kävimme eräässä keskustan 'yökerhossa' johon ei tarvitse toiste mennä! Meininki oli kuin jostain Silja Serenadelta. Ihmiset rumia ja kaikenlisäksi tyhjän tanssilattialla tanssi tuore morsian valkeassa puvussaan. Ainut lohtu oli hyvännäköiset baarimikot. Järkyttävää..

Tuttujakaan ei yöelämässä näkynyt, tosin ehkäpä nämä eliittilukiomme nuoret toivot olivat tiistai-iltana jo opiskelemassa yo-kirjoituksiin. Illan saldo siis huono laskuhumala, ja kahdelta kotiin viimeisellä bussilla.

Jäin kuitenkin miettimään omaa identiteettiäni nykyisin. Olen aina ajatellut, että lapsuus loppuu siihen kun lähdetään baarikierrokselle. Bilettäminen on julmaa meininkiä. Baareista etsitään seuraa, toiset lyhyeksi, toiset pidemmäksi aikaa. Huonoimmassa tapauksessa hankkiudutaan ihan liian humalaan ja päädytään johonkin, minne ei pitäisi päätyä.

Mikä minä siis olen? Toisaalta viihdyn vallan hyvin Helsingin yöelämässä, mutta toisaaalta tykkään leipoa kotona ja olla perheen kanssa. En ole valmis luopumaan äidin pikku tyttö -roolistani.

Aimer les femmes intelligentes est un plaisir pédéraste.
-Charles Baudelaire

Tapasin pitkästä aikaa ystävääni. Juttelimme lomasta, muodista, matkailusta ja, myönnettäköön, miehistä. Kerrottakoon, että ystävälläni on ongelma; hänellä on liian paljon kiinnostuneita miehiä ympärillään. Todella ahdistavaa, voi vain kuvitella!

Tasan ei käy onnenlahjat, todettiin jo aikoja sitten. Mutta miksi toisella on varaa valita monien miesten joukosta, kun toisen on nähtävä vaivaa, että pääsisi edes yksille treffeille? Onko vedettävä pikkutoppi, minihame ja korkkarit ensi kerralla baariin mentäessä, jotta olisi vientiä? Ja muistathan jättää aivot narikkaan takin ja muiden ylimääräisten tavaroiden mukana!

Yökerhoissa tämä parinvalinta on erityisen julmaa. Darwinistista teoriaa voisi varsin soveltaa siellä varsin hyvin. Ensin menevät parhaimmat yksilöt, pariutuen toisten valioyksilöiden kanssa. Pikkuhiljaa jäljellä ovat vain toinen toistaan huonommat yksilöt. Aamun sarastaessa kelpaa kuitenkin jo vähän huonompikin vaihtoehto. Sellainen, jota ei koskaan päivänvalossa edes vilkaisisi..

Naiset on luotu miellyttämään miehiä. Kauhistelkaa vain, mutta niin se on. Ja tiedämme sen kyllä itsekin. Kuntosalini maanantaisessa aamujumpassa on aina sali täynnä. Naiset hyppivät verenmaku suussa. Toki haluamme pitää itsestämme huolta. Mutta on siinä jotain muutakin..

Käymme kasvohoidoissa, kynsihoidoissa, kulutamme satoja euroja yhteen kampaamokäyntiin samalla kun takaraivossamme kytee pelko. Laittaudumme, koska haluamme näyttää hyviltä. Kukaan ei halua olla se yksinäinen, ruma ja lihava. Haluamme löytää sen elämämme miehen, niinkuin naiset ovat aina halunneet. Se on kaikkien rahallisten ja fyysisten ponnisteluiden suurin palkkio.

Aikansa modernit naiset heittivät 70-luvulla rintsikat roviolle. Nykyisin moderni nainen on itsestään huolehtiva, älykäs ja sivistynyt nainen. Miesten miellyttäminen on bimbojen hommaa - Mutta niin moni meistä ei kuitenkaan uskalla jättää mitään arvauksen varaan tässä ikuisessa taistelussa elämän jatkumisen puolesta..

Fashion passes, style remains
-Coco Chanel

Selatessani kuukausittaista herkkuani, British Elleä pompahtelivat silmiini taas järjettömän suurella rahalla ostetut, monia sivuja jatkuvat luksusbrändien mainokset. Mielessäni heräsi kysymys, mihin me tavalliset tallaajat noita mainoksia tarvitsemme? Tuossa Chanel, seuraavalla Balenciaga, kolmannella sivulla Gucci. Jos Elle on Brittein saarten ostetuin muotilehti, epäilen että kaikilla lukijoilla olisi varaa niihin tavaroihin, joita lehdessä on. Ja ne, joilla on rahaa luksusta ostaa, tietävät kyllä mihin kauppaan suunnistaa ilman valtavia mainoksiakin.

Toisaalta sivuja selaillessani katsoessani upeita vaatteita kauniiden mallien päällä mieleeni putkahti, mikä tekee ihmisestä tyylikkään? Miksi toisen päällä tuhansien eurojen kolttu näyttää toisella halvalta ja miksi toiset ovat kuin Voguen sivulta shopattuaan Hennesissä? Ja kun halvallakin saa, miksi maksaa? Itse kuitenkin olen aina rakastanut kalliita brändejä, ja myönnettäköön, mitä kalliimpi kolttu, sitä kiinnostavampi.

Onko luksus siis luotu typeryksille, jotka suostuvat maksamaan järjetömyyksiä mitä pienimmistä kankaanpalasista muotisuunnittelijoiden naureskellessa partoihinsa. Ja kuitenkaan, ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka maksaa. Tunsinkin itseni tässä taannoin hieman typeräksi suomen tullissa. Rahtasin järjettömän kallista laukkua San Franciscosta, ja Suomeen päästyäni maksoin siitä vielä 180 euron verot..

Tässä sitä nyt ollaan. Elämäni ensimmäinen blogi lähtee tästä vain - humps! Aikaisemmin mietin, että blogin pitäjät ovat vain narsisteja, jotka haluavat selittää omista asioistaan. Noh, joko minusta on siis tullut sellainen, tai sitten nämä blogin pitäjät ovat jotain muuta..

Ajattelin kirjoittaa tänne ajatuksiani asioista ja elämästä.. Ehkä voisin samalla parantaa kirjoitustaitoani, kevään yo-kirjoitukset mielessä nimittäin. Saa nähdä, mitä tämä tuo tullessaan!