Tu me manques.

Niin. Tärkeä ystäväni lähti opiskelijavaihtoon Italiaan muutama päivä sitten. Olin kentällä aamulla kello kuusi - pirteänä ja hyvillä mielin saattamassa häntä uusiin seikkailuihin. Olin päättänyt olla ihan rauhallinen ja iloisena heiluttaa hänelle lähtöporteilla. Sitten - ennen hänen siirtymistään turvaporttien toiselle puolelle.. Toiset halasivat häntä, ja kun minun vuoroni tuli - se vain tuli, yllättäen ja odottamatta. Halatessamme, tajusin että se olisi viimeinen kerta vuoteen kun tulen näkemään hänet. Itku tuli valtavana ryöppynä - yllätyin itsekin. Tuskin sain hyvää matkaa toivotettua.

Ystäväni ja minä olemme tavanneet lähes päivittäin yli kolmen vuoden ajan. Hän oli ikäänkuin 'arkiystäväni'. Sellainen, jota näkee jatkuvasti, ja jonka kanssa puhutaan kaikenlaisesta. Monet ystäväni kun ovat sellaisia, joita näkee harvemmin.

Olen miettinyt häntä paljon näiden päivien aikana. Yllättävän paljon. Kun hän on lähtenyt, olen tajunnut kuinka paljon hän merkitseekään elämässäni - ironista kyllä.

Kun on tottunut jonkun olevan aina tarvittaessa lähellä, miten käy kun hän ei enää olekaan?


3 päivää takana, 300 jäljellä

"A trente ans, une femme doit choisir entre son derrière et son visage."
- Coco Chanel

Luojan kiitos, itse en vielä ole kolmekymppinen!! Siteerasin taas suosikkidesigneriani, Madame Chanelia - ikuisen muodin ja tyylin luojaa. Mutta siirrymme päivän aiheeseen. Rupesin tänään Stockan kosmetiikkaosastolla pohtimaan ihmisten suhtautumista kauneuteen ja kosmetiikkaa.

Jos kuvittelee sitäkin rahamäärää, joka kosmetiikkateollisuudessa liikkuu, alkaa hirvittää. Luin jostain, että kosmetiikkateollisuuteen kulutettavalla rahalla voisi poistaa nälänhädän maailmasta. Tiukka valinta; oma meikkipussi vai ruokaa kaikille. Siinäpä pähkinä purtavaksi!

En ole koskaan ymmärtänyt niitä kosmetiikkahyllyn nurkassa olevia 300 euron ryppyvoideputeleita. Tuollaiset hinnat menevät naurettavuuksiin! Kuka kertoisi sen prosentuaalisen eron rypyissä ihmisellä joka käyttää 50 euron voidetta tai 300 euron voidetta. Taas toisaalta, kun katsahdan omankin kampauspöytäni rivissä olevia pulloja ja tuubeja - eli tuhansia euroja geelejä, kiiltoja ja tuoksuja, olenko itse parempi? Ihminen on heikko - ja moni nainen erityisesti kosmetiikalle.

Ystäväni käyttää meikkaukselle synonyymiä 'tulla ihmisen näköiseksi'. Onko vain meikattu nainen oikea nainen? Kuitenkin toisaalta, kutsumme päiviä jolloin ei ehdi meikata aamulla 'rumuuspäiviksi', olo on outo ja jotenkin alaston. Onko olemassa naisellista naista ilman kynsilakkaa, huulikiillettä ja ripsaria?

Kauneuden eteen on tehtävä töitä. Ei tarvitse olla Chanel (kts. siteeraus) tietääkseen sen. Jo pikkutytöt oppivat sen itkiessään hiertävissä juhlakengissä - kauneuden vuoksi on kärsittävä. En tiedä ketään, joka erityisesti nauttici 15 cm:n koroilla kävelemisestä. Kuitenkin sesonki toisensa jälkeen löydämme itsemme kenkäosastolta sovittelemasta mitä ihanimpia uusia Manoloita ja Louboutineja.

Nälänhädän ratkaisun on odotettava - kyllä jokainen nainen on meikkipussinsa ansainnut!

Olen ahertanut tänään - saldona 300 neliötä siivottua tilaa ja tiramisu! Vieraamme Kanadasta saapuvat tänään, ja lupasin äidilleni -kunnollista rahallista korvausta vastaan, tietenkin - auttaa vähän siivoamaan, kun hän itse ei ehdi. Näillä rahoilla voisin ehkä helliä itseäni sitten kasvohoidolla..

Kaikille kerrottakoon, että minulla oli eilen ehkä maailman kamalin baarikierros. Lähdin ajatuksella etttä tiistai on toivoa täynnä. No, keskusta oli täynnä yöelämää ja -seuraa etsiviä ihmisiä. Jonotimme kahteen kertaan ravintola Baarikärpäseen, mutta luovuimme molemmilla kerroilla, sillä jono oli liian pitkä ja humala laskusuuntainen. Näiden kahden kerran kävimme eräässä keskustan 'yökerhossa' johon ei tarvitse toiste mennä! Meininki oli kuin jostain Silja Serenadelta. Ihmiset rumia ja kaikenlisäksi tyhjän tanssilattialla tanssi tuore morsian valkeassa puvussaan. Ainut lohtu oli hyvännäköiset baarimikot. Järkyttävää..

Tuttujakaan ei yöelämässä näkynyt, tosin ehkäpä nämä eliittilukiomme nuoret toivot olivat tiistai-iltana jo opiskelemassa yo-kirjoituksiin. Illan saldo siis huono laskuhumala, ja kahdelta kotiin viimeisellä bussilla.

Jäin kuitenkin miettimään omaa identiteettiäni nykyisin. Olen aina ajatellut, että lapsuus loppuu siihen kun lähdetään baarikierrokselle. Bilettäminen on julmaa meininkiä. Baareista etsitään seuraa, toiset lyhyeksi, toiset pidemmäksi aikaa. Huonoimmassa tapauksessa hankkiudutaan ihan liian humalaan ja päädytään johonkin, minne ei pitäisi päätyä.

Mikä minä siis olen? Toisaalta viihdyn vallan hyvin Helsingin yöelämässä, mutta toisaaalta tykkään leipoa kotona ja olla perheen kanssa. En ole valmis luopumaan äidin pikku tyttö -roolistani.